Sitku.

Kuinkahan monta kertaa olen kuullut tyttäreltäni lauseen: ”sitten kun kasvan isoksi, teen mitä itse haluan. Sitten valvon joka ilta myöhään ja syön ihan niin paljon karkkia kuin jaksan”.

Lapsilla on harhakuvitelma aikuisuuden kaikkivoipaisuudesta. Siitä, että aikuisena on rajattomat mahdollisuudet, kun voi itse päättää mitä tekee. Se jos mikä on yksi suurimmista valheista. Aikuisina vasta olemmekin oman saamattomuutemme vankeja. Elämme sitten kun -maailmassa. Sitten kun on tarpeeksi rahaa ja aikaa. Sitten kun en pelkää mitään, edes itseäni. Me aikuiset luotamme lapsenomaisella uskolla siihen, että se sitten kun joskus tulee, vähän kuin itsestään jos siihen vain uskoo. Ei tule.

Olin kuuntelemassa joitain vuosia sitten Jari Sarasvuota. Hän kehotti pöllimään muiden ihmisten hyvät ajatukset ja käyttämään niitä häpeilemättä ominaan. En lähde tätä ajatusta omakseni väittämään, mutta lainaan sitä silti häneltä ilman lupaa. Sarasvuo sanoi ”Jos sitä ei ole kalenterissa, se on kusetusta”. Eli jos emme ole tehneet konkreettisia askelmerkkejä päämäärämme eteen, emme sitä tosissamme edes tavoittele.

Tajusin, että vaikka oma kalenterini on koko ajan kovin täysi (johtuen osin omasta epävarmuudesta, tarpeesta tuntea oloni kiireiseksi ja sitä kautta tärkeäksi), niin tältä tärkeimmältä osin se on valitettavan tyhjä. Kalenteriini ei ole merkitty päämääriä tai pidemmän aikavälin tavoitteita, koska sittenhän omasta saamattomuudesta voisi jäädä jälki muuallekin kuin vain oman pään sisälle.

Eikä kukaan väitä, että se olisi helppoa, kaikki hyvä minkä elämässä saa, hankitaan ripauksella hankaluuksia ja isolla kauhallisella epävarmuutta. Voi olla pelottavaa tavoitella täyttä potentiaaliaan, unelmiaan ja lopettaa sitku-maailmassa eläminen. Sillä mitä sitten, jos ei onnistukaan? Tai mitä jos potentiaalia ei olekaan niin paljon kuin itse kuvittelee? Syitä motivaation ja maalin kadottamiseen löytyy aina, mutta mikä on pahinta mitä voi tapahtua. Epäonnistuminen? Mutta jos emme yritä, niin kukaan muu ei voi puolestamme edes epäonnistua. Ehkä sitten kun onkin vain sanapari, jolla uskottelemme itsellemme, että joskus toteuttaisimme omia unelmiamme. Niitä, joiden hiljaa sisällämme hyväksymmekin jäävän vain unelmiksi. Joskus toivon, että omassa elämässäni olisi John Dutton, joka antaisi litsarin aamuin illoin, jotta heräisin toteuttamaan omiani.

Ja vaikka lapsetkin sanovat sitten kun, he eivät kuitenkaan elä kyseisen sanaparin rajoittamina. He pystyvät mihin vain, rakastamaan ehdoitta ja menemään pää edellä kohti seikkailuja. Olemaan vapaita itse keksityistä rajoituksista ja uskomaan että mikä vain on mahdollista. Kuka meistä aikuisista voi sanoa samaa?

Psykiatri Carl Gustav Jung määritteli elämän tarkoituksen mahdollisuuksien ja toiminnan avulla: ”Elämän tarkoitus on oman potentiaalin tunnistaminen ja aktivoiminen.” Hyvin vapaasti edellä mainitusta soveltaen ja omaksi muistilapuksi, tee nyt se mitä huomenna et enää uskalla.